Käpykylä on pieni itäsuomalainen taajama, jonka lähes kaikki vuonna 2000 syntyneet nuoret ovat osa Nuoret ajassa -hankkeen kohdejoukkoa. Käpykylä on nuorten itsensä asuinpaikalleen antama pseudonyymi, ja se valittiin yhdeksi tutkimuspaikkakunnaksi syrjäisen sijaintinsa ja suhteellisen harvan asutuksensa vuoksi. Käpykylänuorten arkisten kokemusten analyysi tarjoaa ymmärrystä elämästä, jota tehdään elettäväksi paikoissa, joista koulut, harrastusmahdollisuudet, kaverit ja työharjoittelupaikat saattavat sijaita kymmenien kilometrien säteellä nuorten kodeista. Usein näitä seutuja leimaa myös julkisen liikenteen vähäisyys tai kokonaan puuttuminen.
Käpykylämäisillä seuduilla kouluista tulee keskeisiä ja usein myös ainoita paikkoja, joissa nuoret tapaavat säännöllisesti toisiaan ja joiden kautta heitä on mahdollisista löytää myös tutkimuksen tiedonlähteiksi. Koulusta muodostuikin nopeasti tärkeä ympäristö, jossa tutkimussuhteitamme käpykyläläisnuoriin synnytettiin ja vahvistettiin. Yhtäältä tämä vaati vaivannäköä – useita tunnustelevia matkoja nuorten koululle – mutta toisaalta osoittautui myös yllättävän helpoksi: kun nuoret kohdattiin yhtenäisenä kasiluokkalaisten ryhmänä, melkein kaikki lähtivät mukaan kuin vahingossa. Nuorten maailmaan tunkeutumisemme sisälsi aluksi muutamia ryhmähaastatteluja, sitten siirryimme parihaastatteluihin, ja vasta kunnollisen tutustumisen jälkeen aloimme poimia heitä tutkimuskeskusteluihimme myös yksitellen. Tässä monivaiheisessa luottamuksen rakentamisen kehikossa joku nuori on tullut yksittäiselle tutkijalle kenties tutummaksi kuin joku toinen, mutta olemme kuitenkin myös vaihdelleet haastateltavia nuoria keskenämme niin, että kukaan ei jäisi täysin vieraaksi yhdellekään tutkijalle. Tärkeää lienee ollut myös se, että tutkimustyömme alussa liikuimme nuorten parissa kolmen tutkijan yhtenäisenä ryhmänä ja osoitimme näin kuuluvamme yhteen.
Vuonna 2015 tutkimukseen lähti mukaan 18 nuorta. Vuonna 2017 kanssamme jatkaa heistä 16. Alkuvaiheen jälkeen olemme tavanneet nuoria noin puolen vuoden välein. Keskustelukertojen useus ei ole saanut nuoria ahdistumaan, vaan he ovat suostuneet tapaamisiimme yleensä mielellään sekä tulleet niihin ja lähteneet niistä hyväntuulisina. Tätä jos mitä voi pitää merkkinä luottamuksellisten tutkimussuhteiden syntymisestä. Hyvistä suhteista nuoriin viestii myös se, että heidän muutettuaan maakuntakeskuksiin toisen asteen opintoja suorittamaan olemme saaneet kutsuja joidenkin opiskelija-asuntoon ja -asuntolaan, eli jo hyvinkin yksityisille elämänareenoille.
Nuorisotutkimuksen eettisissä pohdinnoissa on tapana korostaa, kuinka aikuisen tutkijan ja alaikäisen nuoren välillä on aina ikään ja asemaan perustuva epäsymmetrinen valtasuhde. Käpykyläläisnuorten kanssa olemme kuitenkin saaneet oppia, kuinka paljon kaikesta luottamuksesta ja myönteisistä vuorovaikutussuhteista huolimatta tutkijoina olemme heidän armoillaan. Esimerkiksi haastatteluajoista sopiminen on vaatinut meiltä venymistä nuorten peruttua, vaihdettua tai unohdettua sovitut tapaamiset. Muutaman kerran olemme joutuneet pohtimaan, kuinka monta kertaa on hyväksyttävää “jahdata” jotakuta nuorta haastatteluun silloin, kun tällä tuntuu jatkuvasti olevan jotain muuta tekemistä. Kahden viestejämme sitkeästi väistelleen nuoren kohdalla teimme lopulta sen ratkaisun, että jätimme heidät rauhaan.
Tutkijan eettistä koodistoa tällaisissa tutkimuksissa koettelee myös kysymys siitä, kuinka reilua on kirjoittaa vieraalle yleisölle aiheista ja elämistä, joita meille avataan tällaisissa pitkäkestoisissa tutkimussuhteissa. Suhteille on eduksi, jos olemme nuorten näkökulmasta “luotettavia kavereita”, mutta mitä kaverin on sopiva kertoa edelleen toisen asioista? Olemme esimerkiksi saaneet tietoa joistakin nuorten omista kokoontumispaikoista, joissa oleskeluun liittyy alaikäisten nuorten päihteidenkäyttöä. Tämähän ei itsessään ole mitään erityisen uniikkia tai hätkähdyttävää, mutta Käpykylän tapaisissa pienissä kylissä tällaisten paikkojen kuvaaminen tekee niistä hyvin helposti tunnistettavia. Saattaa olla, että Käpykylän aikuisväestöä ei missään vaiheessa kiinnosta lukea tutkimuksemme analyyseja, mutta entäpä nuoret? Mitä jos (ja kun) heistä moni saattaa joskus kiinnostua siitä, minkälaista tietoa heidän nuoruusvuosistaan on julkaistu? Se, että he kenties tunnistavat teksteistä itsensä, ei liene ongelma, mutta tällaisten pienten kyläympäristöjen tapauksessa he tunnistavat kaiken kavereistaankin kirjoitetun. Tämä kysymys pohdittanee meitä jatkossakin vielä moneen otteeseen.
Käpykyläläisnuoret ovat nyt siirtyneet toisen asteen opintoihinsa, mikä monen kohdalla merkitsee pitkiä koulupäiviä, vähäistä vapaa-aikaa, kiireistä elämää ja jatkuvaa väsymyksen tunnetta. Tutkimusaineistoja koottaessa nämäkin seikat on pitänyt ottaa huomioon. Haastattelupaikkoja olemme valinneet sen mukaan, mikä on ollut nuorten kannalta helppoa, toivottua tai tarkoituksenmukaista, emmekä ole tinkineet teehetkiemme tarjoiluistakaan. Tästä huolimatta yhteinen kokemuksemme on, että pelkät herkutteluhetket tai elokuvaliput eivät olleet nuoria haastatteluihin motivoivia tekijöitä; siinä määrin hyvässä hengessä istunnot ovat kuitenkin sujuneet. Harras toiveemme onkin, että tutkimushankkeemme pitkässä vaihtosuhteessa myös Käpykylän nuoret saavat jotain ja että osaamme suunnitella jokaisen aineistojenkokoamiskerran niin, että ne koettaisiin merkityksellisiksi myös niihin osallistuvien nuorten taholta.
Päivi Armila, Mari Käyhkö ja Ville Pöysä
Itä-Suomen yliopisto
